20.11.2017
RSS Facebook Twitter Linkedin Digg Yahoo Delicious
×

Varoitus

JUser: :_load: Käyttäjää ei pystytty lataamaan tunnuksella: 52
maanantai, 31 maaliskuu 2014 21:23

Raamatun luotettavuus ja inspiraatio

Arvostele
(1 ääni)

Raamatun luotettavuus on yksi aikamme tärkeimmistä ja kiistanalaisimmista uskonnollisista kysymyksistä. Kristittyjen on turha perustella uskonsa totuutta Raamatun opetuksilla, jos Raamatun kertomuksia pidetään satuina, myytteinä tai valheina. Toisaalta vilpittömällä ei-kristityllä ei enää ole syytä olla tulematta kristityksi, jos Raamatun todistus voidaan osoittaa luotettavaksi.

Tämän lisäksi kristittyjen välisissä keskusteluissa on ratkaisevaa, että Raamatun kaikki osat tunnustetaan Pyhän Hengen innoittamiksi. Kristittyjen mukaan Raamattu ei siis ole vain historiallisesti totta, vaan myös Jumalan itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tässä artikkelissa tutkimme, miten kukaan voi tietää Raamatun olevan luotettava ja Pyhän Hengen inspiroima kirja.


Raamattu koostuu useista eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitetuista kirjoista, joista erityinen asema kuuluu Uuden testamentin neljälle evankeliumille. Koska tämän artikkelin puitteissa olisi mahdotonta käsitellä kattavasti koko Raamatun historiallista luotettavuutta, keskitymme muutamiin esimerkkeihin ja painotamme erityisesti evankeliumeita.

Evankeliumit ovat ainutlaatuisia, koska ne kertovat Jeesuksen elämästä ja väittävät hänen olevan ihmiseksi tullut ja kuolleista noussut Jumala. Evankeliumit todistavat myös siitä, että Jeesus piti Vanhan testamentin kirjoja tosina ja Jumalan inspiroimina (Matt. 22:31, Joh. 10:34) sekä siitä, että hän perusti Jumalan totuutta uskollisesti opettavan kirkon (Matt. 16:18–19).

Raamatun totuuden todistamiseksi tulee siis osoittaa, että evankeliumit ovat luotettavia ja että niiden perusteella voidaan päätellä Jeesuksen olevan Jumalan ainutlaatuinen ilmoitus ihmisille. Jos näin on, silloin Jeesuksen todistus Raamatun kirjojen inspiraatiosta on totta. Jos Jeesus sen lisäksi perusti myös erehtymättömän kirkon, joka puolestaan opettaa sekä Vanhan että Uuden testamentin olevan virheetöntä Jumalan sanaa, voimme olla varmoja Raamatun totuudesta.

 

Evankeliumien aitous

Ensiksi on vastattava haasteeseen evankeliumien aitoudesta. Mistä tiedämme, että Jeesuksen opetuslapset Matteus ja Johannes sekä Pietarin ja Paavalin kumppanit Markus ja Luukas ovat heidän mukaansa nimettyjen Raamatussamme olevien evankeliumien takana? Mistä tiedämme, että lähes 2000 vuotta sitten kirjoitetut tekstit ovat pysyneet samoina meidän päiviimme saakka? Miksi hyväksymme vain Raamatun evankeliumit emmekä muita varhaisia evankeliumeita?

Kristittyjen onneksi Uuden testamentin tekstien aitoudesta on enemmän historiallista näyttöä kuin mistään muista antiikin ajan kirjoituksista. Ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta on useita todisteita siitä, että evankeliumit ovat todella saaneet syntynsä apostolisissa käsissä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Eusebiuksen kirkkohistoriassa siteerattu apostoli Johanneksen opetuslapsen Polykarpoksen opetuslapsi Ireneus Lyonilainen, joka kirjoitti 100-luvun loppupuolella:

”Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjoitetun evankeliumin, kun Pietari ja Paavali olivat Roomassa julistamassa evankeliumia ja perustamassa kirkkoa. Heidän lähtönsä jälkeen Markus, Pietarin oppilas ja tulkki, jätti meille kirjallisesti sen, mitä Pietari julisti. Luukas, Paavalin kumppani, pani kirjaan Paavalin julistaman evankeliumin. Sitten myös Johannes, Herran opetuslapsi, joka oli nojautunut hänen rintaansa vasten, julkaisi evankeliumin oleskellessaan Efesossa Aasiassa.” (Kirkkohistoria 5:8:2–4, Harhaoppeja vastaan 3:1:1)

Evankeliumien alkuperästä oltiin ensimmäisillä vuosisadoilla laajasti samaa mieltä, eikä ole päteviä todisteita vaihtoehtoisista kirjoittajista. Jos alkukirkko olisi itse keksinyt evankeliumit ja valehdellut niiden kirjoittajista, harhaoppiset olisivat saaneet siitä mainion tilaisuuden todistaa kristityt huijareiksi, eivätkä he olisi hyväksyneet näitä evankeliumeja. Tapahtui kuitenkin päinvastoin – kirkon vastustajat käyttivät myös lähteinään apostolisia evankeliumeita.

Kirkko olisi tuskin myöskään valinnut kahta apostolien joukkoon kuulumatonta (Markus ja Luukas) sekä paheksuttua publikaania (Matteus) evankeliumien kirjoittajiksi. Jos he olisivat halunneet teksteilleen uskottavuutta, he olisivat tehneet kuten esimerkiksi gnostilaiset julkaistessaan omat evankeliuminsa – he nimesivät ne mm. Pietarin, Marian ja Tuomaksen mukaan.

Evankeliumien tekstien säilymisestä vääristelemättöminä on myös valtavan vahvaa todistusaineistoa. Kun suurin osa säilyneestä antiikin kirjallisuudesta on vain muutaman muinaisen käsikirjoituksen varassa, Uuden testamentin teksteistä on olemassa noin 24 000 käsikirjoitusta eri kielillä eri aikoina ja eri paikoissa. Kun muut antiikin kirjallisuuden säilyneet käsikirjoitukset ovat peräisin 500–1500 vuotta alkuperäistekstin kirjoittamisen jälkeiseltä ajalta, Uuden testamentin käsikirjoituksia on säilynyt ajalta, joka on vain sukupolven päässä alkuperäiskirjojen kirjoittamishetkestä (ensimmäinen katkelma Johanneksen evankeliumista n. vuodelta 125).

Tämän lisäksi varhaisten kristittyjen kirjoittamien muiden tekstien sisältämistä sitaateista voitaisiin koota koko Uusi testamentti muutamia jakeita lukuun ottamatta, ja koska kirkkoisien jatkumo alkaa apostolisista ajoista asti, ei Uuden testamentin vääristyminen ole sijoitettavissa mihinkään ajanjaksoon.

Vaikka eri käsikirjoituksissa onkin useita eroavaisuuksia, nämä johtuvat lähinnä kirjoitusvirheistä ja muista epäolennaisista seikoista. Yksikään kristillinen opinkappale ei perustu raamatunkohtaan, jonka epäiltäisiin olevan myöhempi lisäys. Kaiken kaikkiaan 97–99% Raamatuissamme olevasta Uudesta testamentista on varmasti alkuperäisessä muodossaan, ja variaatiotkin on yleensä merkitty mukaan alaviittein.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Uuden testamentin tekstit ovat varmasti tarkimmat ja luotettavimmat aikoihimme asti säilyneet antiikinaikaiset kirjoitukset. Evankeliumeita ei voi torjua historiallisin perustein, sillä silloin jouduttaisiin torjumaan samalla koko muinainen historia – ainoa syy olla uskomatta niihin onkin niiden ihmeellisessä sisällössä, jonka luotettavuutta tutkimme seuraavaksi.

 

Evankeliumien luotettavuus

Evankeliumien luotettavuuteen liittyen voidaan esittää useita kysymyksiä. Oliko evankelistojen tarkoitus kirjoittaa historiaa vai myyttejä? Oliko heillä kyky kirjoittaa historiaa? Kuinka varhaisia evankeliumien tekstit ovat? Vahvistaako vai kumoaako Raamatun ulkopuolinen historia evankeliumien tarinan todenmukaisuuden? Onko evankeliumien kuva Jeesuksesta luotettava?

Ensinnäkin näemme Luukkaan evankeliumista, että hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa tarkan tutkimuksen pohjalta silminnäkijöiden todistamat tapahtumat yhtenäisenä esityksenä (Luuk. 1:1–4). Koska Matteus ja Markus kirjoittivat suurimmaksi osaksi samoista tapahtumista ja samalla tyylillä, voidaan olettaa heidän tarkoituksensa olleen sama kuin Luukkaalla.

Johannes puolestaan toteaa evankeliuminsa tarkoituksen seuraavasti: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” (Joh. 20:31) Tämän perusteella monet ovat ajatelleet Johanneksen evankeliumin olevan myyteillä kaunisteltua teologiaa eikä luotettavaa historiaa, varsinkin kun se eroaa selvästi muista evankeliumeista.

Johannes ei kuitenkaan olisi voinut perustaa teologisia väitteitään tyhjän päälle. On mielenkiintoista huomata, että Johanneksen evankeliumi sisältää muita enemmän viittauksia kronologisiin, maantieteellisiin ja topografisiin yksityiskohtiin (ja moderni arkeologia on vahvistanut Johanneksen kuvaukset pitäviksi), joten Johanneksenkin kirjoitukset liittyivät selvästi historiaan. Itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittaen Johannes päättää evankeliuminsa sanoihin: ”Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava.” (Joh. 21:24)

On monia hyviä syitä olettaa, että evankelistat kykenivät kirjoittamaan historiaa. Juutalaisessa kulttuurissa, jossa ei ollut tietokoneita eikä kirjanpainoa, ulkoa opettelulla oli suuri asema. Kuten nykyään monet muslimit osaavat ulkoa koko Koraanin, juutalaiset opettelivat ulkoa Vanhan testamentin tekstejä. Samoin ensimmäiset kristityt toistivat varmasti jatkuvasti Jeesuksen opetuksia kokouksissaan ja oppivat täten helposti ulkoa Messiaan sanomiset.

Tätäkin tärkeämpi seikka lienee kuitenkin evankeliumien varhainen kirjoittamisajankohta. Liberaalit tai ei-kristilliset lähteet usein ajoittavat evankeliumit vuosille 70–100. Kiinnekohtana maalliseen historiaan on vuonna 70 tapahtunut roomalaisten hyökkäys Jerusalemiin, kaupungin valtaaminen ja temppelin tuhoaminen. Maallisen ajoituksen perustana on alkuolettamus, että Jeesus ei voinut oikeasti ennustaa temppelin tuhoutumista sukupolven kuluessa (Mark. 13:1–2, 30; Luuk. 21:5–38), joten teksti on varmasti kirjoitettu temppelin tuhoutumisen jälkeen.

Todellisuudessa juuri tämä seikka puhuu sen puolesta, että synoptiset evankeliumit kirjoitettiin ennen vuotta 70. Evankeliumeista saa käsityksen, että temppeli on vielä pystyssä ja että sen tuhoutuminen tapahtuu samaan aikaan kuin maailmanloppu (Matt. 24, Mark. 13, Luuk. 21). Koska maailmanloppu ei tullut vuonna 70, evankelistat olisivat varmasti ”korjanneet” tämän seikan, jos he olisivat kirjoittaneet temppelin tuhoutumisen jälkeen.

Tämä on myös vahva osoitus evankelistojen ja ensimmäisten kristittyjen rehellisyydestä evankeliumien kirjoituksessa ja kopioimisessa – jos he olisivat olleet huijareita, he olisivat varmasti muuttaneet tämän kohdan vähemmän häkellyttävään ja epäileviä kysymyksiä herättävään muotoon. Ainoa selitys evankeliumien teksteille on se, että niiden kirjoittajat uskollisesti kertoivat sen, minkä olivat nähneet tai kuulleet.

Itse asiassa on hyviä syitä olettaa synoptisten evankeliumien olevan peräisin 50–60-luvuilta. Tämä ajoitus perustuu mm. siihen, että Apostolien teot, joka on jatko-osa Luukkaan evankeliumille (Luuk. 1:1–4, Ap.t. 1:1–2), loppuu ikään kuin kesken Paavalin ollessa Roomassa. Tiedämme muusta historiasta Paavalin kuolleen Roomassa marttyyrina 60-luvun puolivälissä, ja Luukas olisi takuuvarmasti kertonut kaiken tästä alkukirkolle valtavan merkittävästä tapahtumasta, jos se olisi Apostolien tekojen kirjoitushetkellä jo tapahtunut.

Apostolien tekojen kerronta loppuu kuitenkin lyhyeen 60-luvun alun tapahtumiin, ja kun kerran Luukkaan evankeliumi kirjoitettiin ennen Apostolien tekoja, on sekin ajoitettava aikaisintaan 60-luvun alkuun. Jos Markuksen oletetaan olevan vanhin evankeliumi, kuten nykyään usein tehdään, on se sijoitettava 50-luvulle. Myös kielelliset tutkimukset ovat tukeneet tällaista ajoitusta.

Kirkkoisien ja tekstinsisäisten todisteiden perusteella Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan käyttämät ja kirjoittamat materiaalit on kaikki sijoitettava Jeesuksen kuoleman aikaisen sukupolven vuosikymmenille. Johanneksen evankeliumi puolestaan lienee peräisin 90-luvulta (jolloin Johannes lienee ollut n. 80-vuotias), ja tuona aikana vallinneet kulttuurilliset ja teologiset painotukset sekä Johanneksen suhde synoptisiin evankeliumeihin auttavat selittämään hänen evankeliuminsa erilaisen lähestymistavan Jeesuksen elämään ja opetuksiin.

 

Evankeliumien Jeesus

Olivatpa ensimmäiset evankeliumit peräisin sitten 50-tai 70-luvuilta, ne ovat joka tapauksessa ajallisesti niin lähellä niiden kuvailemia tapahtumia, etteivät mitkään myytit olisi voineet kehittyä yleisesti uskottaviksi. Myytit vaativat vähintään kaksi täyttä sukupolvea, jotta todelliset tapahtumat pääsisivät pyyhkiytymään ihmisyhteisön muistista.

Juuri tähän aikaan (eli toisen vuosisadan alussa) alkavatkin ilmestyä gnostilaiset evankeliumit, joiden sisältö on selvästi kuvitteellisen myyttistä. Ensimmäiset kristityt pitivät kuitenkin alusta asti vain neljää evankeliumia tosina, eikä missään kirkolliskokouksessa valikoitu sopivia evankeliumeita monien joukosta, vaan vahvistettiin aina tiedossa ollut perinne.

Neljän hyväksytyn evankeliumin historiallista luotettavuutta voidaan testata niiden ulkopuolisten dokumenttien todistuksen perusteella. Evankelistojen ei voida sanoa keksineen kertomusta Jeesuksesta 60–90-luvuilla, koska Paavalin kirjeet ovat tunnustetusti evankeliumeita aiempia kristillisiä dokumentteja, ja niiden sisältämät tiedot vahvistavat evankeliumien kertomukset Jeesuksesta luotettaviksi.

Erityisen mielenkiintoinen on Paavalin siteeraama varhaiskristillinen uskontunnustus, joka on peräisin 30–40-luvuilta: ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista.” (1. Kor. 15:3–5)

Usko Jeesuksen ylösnousemukseen ei siis ole peräisin myöhemmiltä ajoilta, vaan ensimmäisten kristittyjen tuntema Jeesus oli aina kuoleman voittanut Kristus. Mistään ei-yliluonnollisesta ”historiallisesta” Jeesuksesta ei ole mitään todisteita, vaan historian Jeesus oli aina sama kuin uskon Jeesus – todellinen historiallinen henkilö, joka todellisuudessa teki ihmeitä ja nousi kuolleista.

Tietomme Jeesuksesta eivät suinkaan perustu pelkästään Raamatun teksteihin. Uuden testamentin tekstien historiallisuuden puolesta puhuvat useat maallisen historian kirjoitukset. Kristittyjen kirjoitusten lisäksi sekä juutalaiset että roomalaiset lähteet mainitsevat Jeesuksen ja kristinuskon alun.

Juutalainen historioitsija Josefus kirjoitti ensimmäisellä vuosisadalla Jeesuksesta lyhyesti kahteen otteeseen, ja juutalaisten Talmudiin sisältyvät maininnat Jeesuksesta vahvistavat sen, että Jeesus teki ihmeitä ja että Maria ei tullut raskaaksi oman miehensä avulla (vaikka Talmud tietenkin selittää nämä eri tavalla kuin evankeliumit).

Roomalainen historioitsija Tacitus kirjoitti toisen vuosisadan alussa, että Jeesus kärsi kuolemantuomion Tiberiuksen aikana ja että kristinusko oli levinnyt Roomaan. Jo ennen Tacitusta Plinius nuorempi kirjoitti kristityistä, jotka pitivät Kristusta jumalanaan keisarin sijasta, minkä vuoksi heitä rangaistiin. Samoihin aikoihin myös Suetonius niin ikään mainitsi kristityt ja heidän rangaistuksensa (ja mahdollisesti Jeesukseen viittaavan ”Krestuksen”) keisari Neron ja keisari Claudiuksen elämäkerroissa.

Siispä Raamatun ulkopuolisista lähteistä voidaan saada selville, että keisari Tiberiuksen aikana tapettiin Jerusalemissa juutalainen ihmeitä tehnyt Jeesus-niminen mies ja että pian hänen kuolemansa jälkeen Rooman valtakunnassa levisi uskonto, jonka edustajat pitivät häntä Jumalana ja uskoivat niin vahvasti hänen nousseen kuolleista, että olivat valmiina kärsimään tunnustuksensa aiheuttamat rangaistukset.

Tämä sopii yhteen Uuden testamentin kuvauksen kanssa ja selittyy tyydyttävästi vain sillä, että Jeesus todella nousi kuolleista. Itse evankeliumien ansiosta saamme suoran sisäpiirin katsauksen niihin tapahtumiin ja opetuksiin, joiden vuoksi kristinusko syntyi.

 

Jeesuksen jumaluus ja Raamatun inspiraatio

Markuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen ennustaneen itsestään: “Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin, ja he tappavat hänet, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” (Mark. 9:31) Vain viikkoja Jeesuksen kuoleman jälkeen Pietari saarnasi Jerusalemissa: ”Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt kuolleista; me kaikki olemme sen todistajia.” (Ap.t. 2:32) Pietari ei olisi voinut saarnata Jeesuksen kuolinkaupungissa hänen ylösnousemustaan vain viikkoja teloituksen jälkeen, jos Jeesus ei todella olisi noussut kuolleista. Juoni olisi paljastettu, kukaan ei olisi uskonut.

On merkittävää, että juuri Jeesus eikä kuka tahansa oli noussut kuolleista, sillä hän oli ennustanut nousevansa kuolleista toisin kuin kuka tahansa muu ihminen. Pietarille ja hänen kuulijoilleen Jeesuksen ylösnousemus merkitsi Israelin Jumalan hyväksyntää ja vahvistusta Jeesuksen opetusten suhteen – kristinusko oli saanut jumalallisen todistuksen.

On ymmärrettävä, että Israelin Jumala ei herättänyt kuolleista ketä tahansa hyvää moraaliopettajaa tai pelkkää profeettaa. Kukaan hyvä opettaja tai pelkkä profeetta ei ole koskaan väittänyt omistavansa jumalallista oikeutta syntien anteeksiantamiseen (Mark. 2:5-11) eikä uskaltanut sanoa mitään seuraavankaltaisia asioita: “Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:27) Tämän lauseen autenttisuuden tunnustavat liberaaleimmatkin tutkijat, sillä alkukirkko ei olisi pannut Jeesuksen suuhun lausetta, jonka mukaan Poikaa ei tunneta, sillä ensimmäisille kristityille Poika oli tehnyt itsensä tunnetuksi.

On selvää, että vain mielipuoli, valehtelija tai Jumala voisi vakavasti esittää tällaisia väitteitä. Koska ensimmäiset kristityt tunsivat Jeesuksen ja tiesivät, ettei hän ollut sekopää eikä valehtelija (jokainen Uuden testamentin lukenut lienee samaa mieltä), ja koska he olivat nähneet hänen ylösnousemuksensa, he päättelivät viimeisen ja ainoan loogisen vaihtoehdon olevan totta. Johannes (Joh. 1:1), Pietari (2. Piet. 1:1) ja Paavali (Tit. 2:13) kaikki kutsuvat Jeesusta Jumalaksi.

Tähän asti olemme käyttäneet Uutta testamenttia luotettavana historiallisena lähteenä, emme Jumalan sanana. Nouseekin kysymys siitä, voiko kukaan kristitty perustella Raamatun olevan Jumalan innoittamaa virheetöntä. Protestanteille tämä tuottaa ongelmia, sillä he uskovat yksin Raamatun olevan Jumalan ilmoitusta. He eivät voi argumentoida Raamatun inspiraatiota itse Raamatun todistuksen perusteella, koska samalla perusteella voisi todistaa Koraanin inspiraation. Joskus he päätyvät vetoamaan pelkkään uskoon tai siihen, että Raamatun sanoma on osoittautunut käytännössä todeksi ja toimivaksi. Samalla järkeilyllä voidaan kuitenkin uskoa minkä tahansa kirjan inspiraatio.

Joskus protestantit sanovat, että heillä on kokemus siitä, että Pyhä Henki on todistanut heille, että Raamattu on Jumalan sanaa. Samalla perusteella pitäisi kuitenkin uskoa Mormonin kirjan olevan inspiroitu, kuten mormonit väittävät Pyhän Hengen heille todistavan. Katolisella kirkolla ei ole samaa ongelmaa, sillä se ei usko yksin Raamatun olevan ainoa erehtymätön Jumalan sanan lähde. Seuraavaksi tutkimme, miten evankeliumien historiallinen luotettavuus, Jeesuksen jumaluus ja kirkon opetus Jumalan sanasta yhdessä todistavat Raamatun inspiraation.

 

Kirkon opetus

Katolilainen voi uskoa Raamatun olevan Jumalan sanaa ilman loogisesti virheellisiä kehäpäätelmiä. Kun ensin osoitetaan edellä käsitelty Uuden testamentin luotettavuus ja otetaan huomioon sen selvä opetus Jeesuksen jumaluudesta, jonka hänen historiallinen ylösnousemuksensa vahvistaa, voimme hyväksyä Jeesuksen olevan yhtä Israelin Jumalan kanssa. Kun täten historiallisin perustein voimme uskoa Jeesuksen olevan Jumala, on meidän loogisesti uskottava hänen opetuksensa totuus.

Kun sitten näemme, että Jeesus perusti voittamattoman kirkon (Matt. 16:18), jonka opetuksen totuuden Jumala itse takaisi kaikkina aikoina (Matt. 18:18, 28:20, Luuk. 10:16, Joh. 14:16, 16:13) ja huomaamme tuon kirkon opettavan Raamatun olevan Jumalan sanaa, voimme uskoa Jeesuksen lupauksen perusteella kirkon opetuksen Raamatun inspiraatiosta olevan totta. Tässä ei ole kyse kehäpäätelmästä, jossa Jumalan sana perustellaan kirkon opetuksella ja kirkon opetus Jumalan sanalla. Sen sijaan kirkon opetus perustellaan Kristuksen opetuksella ja jumaluudella, jotka puolestaan perustellaan Uuden testamentin dokumenttien historiallisella luotettavuudella (ei siis inspiraatiolla).

Kaikesta huolimatta monet katolilaiset luulevat voivansa olla uskomatta Raamatun inspiraatioon. Katolilainen ei kuitenkaan voi olla katolilainen ja uskoa Raamatun olevan erehtyväistä ihmisten sanaa Jumalasta. Katolinen kirkko opettaa virallisesti ja erehtymättömästi, että Raamattu on kokonaisuudessaan erehtymätöntä ja virheetöntä Jumalan sanaa.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous totesi kirkon opetuksen seuraavasti: ”Jumalan ilmoitus, jonka pyhän Raamatun kirjat sisältävät ja tarjoavat, on Pyhän Hengen innoituksesta pantu kirjaan. Apostolisen uskon nojalla pyhä kirkko pitää sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoja kokonaisuudessaan ja kaikkine osineen pyhinä ja kanonisina, sillä Pyhän Hengen innoituksesta kirjoitettuina (vrt. Joh. 20:31; 2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:19–21; 3:15–16) niiden tekijänä on Jumala ja ne on sellaisina annettu kirkolle.”

Samassa dokumentissa jatketaan toteamalla, että tämä ei poista Raamatun inhimillistä puolta: “Mutta Jumala valitsi pyhiä kirjoja laatimaan ihmisiä, joiden hän antoi käyttää omia kykyjään ja voimiaan, niin että he hänen vaikutuksessaan heissä ja heidän kauttaan toimivat kirjoittajina sanan oikeassa merkityksessä pannen kirjaan kaiken sen ja ainoastaan sen, mitä hän tahtoi. Koska kaikkea, mitä inspiroidut kirjoittajat eli hagiografit vakuuttavat, on pidettävä Pyhän Hengen vakuuttamana, niin on tunnustettava Raamatun opettavan horjumattomasti, uskollisesti ja erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi.” (Dei Verbum 11)

Jotkut ovat yrittäneet päätellä, että koska Raamattu opettaa ”erehtymättömästi sen totuuden, jonka Jumala meidän autuutemme vuoksi on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi”, olisi mahdollista olla uskomatta Raamatun virheettömyyteen muissa kuin pelastumiseen liittyvissä kysymyksissä.

Kirkko ei kuitenkaan suinkaan opeta yhdessäkään virallisessa dokumentissaan, että Raamatussa voidaan ajatella olevan historiallisia, tieteellisiä tai mitään muitakaan virheitä. Päinvastoin useat paavit ovat selvin sanoin opettaneet, että Raamattu on kaikilta osiltaan virheetön, ja tämä pysyy kirkon opetuksena. Paavi Leo XIII totesi, että “on ehdottoman väärin ja kiellettyä joko supistaa inspiraatiota tiettyihin pyhien kirjoitusten osiin tai myöntää, että pyhä kirjoittaja on tehnyt virheen” ja tuomitsi ajattelutavan, jonka mukaan “jumalallinen inspiraatio koskee uskon ja moraalin asioita eikä mitään muuta” (Providentissimus Deus 20).

Vatikaanin toinen kirkolliskokous vain vahvisti kirkon jatkuvan uskon ja opetti, että Raamattu on kaikkine osineen Pyhän Hengen innoittama ja virheetön, ja tämä kokonaisuus on olemassa meidän pelastumisemme vuoksi. Tämä ei tarkoita sitä, ettei nykystandardeilla mitattuna Raamatussa olisi historiallisia tai tieteellisiä epätarkkuuksia, sillä Raamatun kirjoittajat eivät aina tarkoittaneet kirjoittaa historiaa tai tiedettä niin kuin me asian ymmärrämme. Raamattu ilmaisee virheettömästi sen, mitä Jumala ja kirjoittajat tarkoittivat.

Tämä tarkoittaa sitä, että kristityt eivät voi sivuuttaa Raamatun näennäisiä ristiriitoja sanomalla, että kyseessä on inhimillinen virhe, sillä uskomme velvoittaa meitä pitämään Raamattua virheettömänä. Tämä saattaa kuulostaa huonolta uutiselta, mutta itse asiassa on todella hyvä uutinen, että voimme luottaa täysin Jumalan sanaan ja sen virheettömyyteen sekä siihen, että näennäisiin ristiriitoihin löytyy aina ratkaiseva vastaus. (Eräs kattava ja laadukas suomenkielinen vastaus lukuisiin väitettyihin Raamatun ristiriitoihin löytyy täältä).

Kristityt ovat lukeneet ja tutkineet Raamattua jo 2000 vuotta, joten he ovat moneen kertaan kohdanneet ja ratkaisseet näennäiset ongelmat, kun kerran kirkko edelleen vakaasti julistaa Raamatun inspiraatiota ja virheettömyyttä. Kristityt voivat olla iloisia ja kiitollisia tästä suurenmoisesta Jumalan lahjasta: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä.” (2. Tim. 3:16–17)

 

Luettu 2768 kertaa
Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Pyhä Kolminaisuus Yksin Raamattu? »